Kymenlaaksossa juhlittiin 2017 Suomi100-juhlavuonna myös kylissä. Tammion kylästä nousi esiin keskeisinä vaikuttajina muutamia hahmoja, joista Vilho Suomalainen sai erityisen esittelyn kesän taidenäyttelyn yhteydessä. Tässä Vilhon tarina.
Lähde: Museovirasto, kansantaiteen kuvakokoelma,(CC BY 4.0)
”Sen täytyy saada itse kokeilla, miten laituri kestää”, Vilho Suomalainen sanoi vuosien varrella monen tammiolaisen yrityksestä rakentaa talvenkestävää laituria. Vilho ei tuominnut toisten ideoita, eikä tuputtanut omia neuvojaan. Hänen mielestään kehitys oli aina tervetullutta saareen.
Vilho Edvard Suomalainen (1910–2001) edustaa tammiolaista saaren alkuperäisasukasta kenties paremmin kuin kukaan toinen. Hänet tunnettiin saarella ja median ansiosta muuallakin maassa Tammion kasvoina ja äänenä. Kaikki tiesivät, että Vilho tunsi parhaiten tarinat traagisista hukkumisista, onnettomuuksista ja jokavuotisen vaivan, kelirikon aikaisista ratkaisukeinoista. Jos hän ei ollut itse niitä todistanut, oli ainakin kuullut saaren vanhoilta asukkailta.
Vilho, ”Vilkku” Suomalainen oli saaren isäntiä sukupolvien takaa. Hänen esi-isänsä, veljekset Esaias ja Martti tulivat 1700-luvulla Inkerinmaalta, saivat toimeentulonsa laivureina ja asettuivat Tammioon pysyvästi viimeistään vuonna 1720. Vilho syntyi Tammiossa 9.4.1910, kävi saaren kansakoulua neljä vuotta opettaja Björkin johdolla, kalasti ja hääräsi saaren lapsikatraassa muiden muassa Kiiskien, Koukien, Pitkästen ja Lautaloiden tenavien joukossa. Samalla hän oppi saarelaiselle tarpeelliset käsityötaidot ja asenteen. Vilho teki työuransa merillä hinaajien miehistössä ja päällikkönä sekä toimi luotsina Kuorsalossa, Haminassa ja Kotkassa. Talvisodassa hän palveli 2. rannikkoprikaatissa Haapasaaristossa. Jatkosodassa Vilho sai tehtäväkseen ajaa Sunila II -laivan päällikkönä puolustusvoimain huoltokuljetuksia.
Vaimonsa Katri Arvilommin Vilho löysi Kuorsalosta. Pari sai kaksi lasta, Pentin (s. 1935) ja Mirjan eli Millan (s. 1937). Perhe muutti Kotkan Sunilasta Kuorsaloon, kun Vilho aloitti luotsioppilaana 1942. Oman talon Vilho osti Tammion kalastajakylän länsipäästä vuonna 1947. Sen hän kunnosti yhdessä poikansa Pentin kanssa. Pentin mukaan ”isä oli aina valmis opettamaan kalastuksen, saaressa välttämättömien kädentaitojen, rakennusten ja veneen huoltotöitä kädestä pitäen. Hän ei ollut ankara, mutta oli vaativa, eikä hyväksynyt toilailuja.” Tuomaantalon sijainti oli edullinen: tuvan ikkunasta Vilholla oli suora sihti työpaikalleen Kuorsalon luotsiasemalle. Kuorsalon luotsina hän ehti palvella lähes 20 vuotta 1942–1961, joista viimeisen vuoden luotsivanhimpana, aseman lakkauttamiseen saakka. Sen jälkeen hän toimi luotsina vielä kymmenen vuotta, kunnes näkökyky heikkeni liikaa.
Eläkkeellä Vilho omistautui Tammiolle. Hän osallistui Tammion kotiseutumuseon perustamishankkeeseen, jolla on monta isää ja äitiä. Vilho oli keskeisessä roolissa ja selvitti museoesineiden käyttötarkoitusta ja toimi oppaana. Vuonna 1979 siirrettiin Koivuluodosta tammiolaisten vanha kalamaja museorakennukseksi. Vilho osoitti museolle paikan omilta mailtaan Seurantalon vierestä. Vuonna 1983 museo avattiin yleisölle. Vuonna 1990 se sai toisenkin rakennuksen, jonne sijoitettiin saaressa valmistettu haapio ja hylkeenpyynnin, kalastuksen ja postinkuljetuksen tarvekaluja.
Tammion kotiseutumuseo voi hyvin ja tarjoaa edelleen 2020-luvulla saarelaisten vieraille ja turisteille asianmukaista tietoa menneistä ajoista ja elintavoista. Vilho Suomalaisen ja toisten innokkaiden tammiolaisten perinteitä jatketaan talkootöinä tänäkin kesänä nyt jo yli satavuotiaassa Suomessa.